muistan miten helmikuisena iltana istuin huoneeni nurkassa vailla tietoa tulevasta. se oli oikeasti todella pelottavaa. en vielä silloin tiennyt miten rankaksi välivuosi voisikin koitua. ehkä se ei olisi ollut niin rankka jos olisi ollut joku säännöllinen meno tai edes hyviä kulkuyhteyksiä. muistan miten keskustelin hänen kanssaan tulevasta puhelimessa ja tuntui että se oli hänelle itsestäänselvyys että muuttaisin jossain vaiheessa lähemmäs. se suututti. eikä tuo ollut ainut puhelu aiheesta. niitä puuheluita oli kymmeniä. viikottain soitin asian tiimoilta ja puitiin ja käytiin asiaa läpi. lopulta sain hyviä mielipiteitä ja niitä sanoja joita olin alunperinkin halunnut kuulla. mitä pidemmälle välivuosi on edennyt, sitä enemmän mun mielipide siitä että tein oikean ratkaisun on vahvistunut.
hassua miten muutaman tunnin päästä saan tietää tiedon, joka määrittää mun elämän seuraavat kolme vuotta.
viimeaikoina elämä on ollut sitruunateeltä tuoksuvaa suihkugeeliä, ajatuksia, suklaakakkua, itkua onnesta, ahdistuskohtauksia, monia nukkumattomia öitä ja univelkaa. uusi kadonnut kynsilakka, jonka korvasin punaisella tietenkin. huoneessa seisova ja tunkkainen ilma, enkä ole taas kahteen vuorokauteen poistunut pihapiiristä. poikkesin omista normeista, mutta palasin takaisin. minulle on tärkeää tietää täsmälleen omat ajatukseni ja tunteeni.
blogi kärsii hiljaiselosta ja niin minäkin. jättänyt niin paljon tekemättä takiasi. odottaen puheluitasi aamuyöstä, tietäen että turhaan. olen käyttänyt rahaa kaikkeen mihin ei olisi koskaan sitä pitänyt käyttää. niin monia epäkohtia elämässä. kannan nallu-repussani turhaa toivoa, matkalaturia ja "mitä jos" - lauseita. jos tämä joskus loppuisi? kuinkahan kauan olen vakuutellut itselleni tämän olevan vain kausi. kesästä kertovat rakot kantapohjissani. kissakuume jonka luulin jo hellittäneen, tekee taas tuloaan.
miksi ihmisillä on tarve ensin lähteä, jonka jälkeen palata? kuinka moni aikoo tehdä vielä niin minulle? en kaipaa elämääni lisää draamaa tai selkäänpuukottajia. olen hymyni ansainnut. älkää vain pilatko sitä. antakaa mun nyt vaan hymyillä. kerrankin on kivaa.
kirpparilla keltainen norsu joka tuijotti silmiin.
kaikki tuntuu menevän vähän pieleen.
haluan hellyyttä. kivoja viestejä. hyvää kohtelua.
kuitenkin loppulta minuun vain sattuu.
lopulta päätän olla vain hiljaa.
taas tuntuu etäiselle, eikä ihmiset mun ympärillä tee asialle mitään.
mä en jaksa aina olla se joka tekee.. aina.
tuleva.. en tiiä miksi se mua pelottaa?
se, että asettaa itsensä täysin likoon jonkun muun takia. asettaa koko tulevaisuutensa sille, että molemmilla olisi parempi olla. oon miettiny.. että onkohan se toinen miettinyt lainkaan? yritänkö sittenkin liikaa? haluaisin vain kysyä, mutta tiedän jo.
tänään saatoin poikaystäväni junalle. pahinta on katsoa, kun juna lähtee liikkeelle laiturilta ja et voi muuta kuin jäädä. helpottavaa kylläkin, näemme parin viikon päästä uudelleen. ei ole hätää. olen toisaalta luvannut elää päivän kerrallaan, mutta siinä olen ajanut itseni umpikujaan ja kaivanut jo matkalaukun odottamaan tulevaa matkaa. mutta vain tietyt kohtaamiset ovat sanojen arvoisia. tänään kuulakärkikynä on tanssinut paperilla entistä enemmän. on aikaa keskittyä.
perheeni lähtee mökkeilemään muutamaksi päiväksi, joka tarkoittaa että saan olla muutaman päivän yksin kotona. tuntuu hyvältä olla hetki ihan yksin. vaikka tuntuisi välillä pahalle, silti tarviin nyt hetken aikaa huokaista vaan. olen hävittänyt punaisen kynsilakkani ja ostin torilta tänään lohdutukseksi mansikkatäytelakuja.
kaikista hellimmät keskustelut käydään aamuyöllä, kun piirsin sinut varovaisin ottein mieleeni jo kauan sitten. aamukahveja , aamukahveja. aamukahveja toistensa perään. hämmästyisit, jos tajuaisit kuinka paljon niillä onkaan merkitystä. olen lainannut runokirjoja kirjastosta, peläten myöhästymismaksuja. hain yhteishaussa. paljon uusia asioita. minulle on sanottu; on tyhmää riskeerata. mietin sitä. mietin, että mitä mun elämä on viimeiset neljä vuotta ollutkaan kuin riskeeraamista. niimpä.. huomannut, että elämä jatkuu, jatkuu. tapani jättää tahmeita kädenjälkiä ihollesi. varsinkin viimeaikoina.
soitettiin yhdessä mun lempilevyä vanhoista kaiuttimista ja haaveiltiin kalliista taloista joihin meillä ei tule ikinä olemaan varaa. postilaatikkoon on tipahdellut postikortteja maailmalta. ne tekevät minut onnelliseksi ja muistuttavat minua siitä, että on muutakin kuin oma pieni huoneeni jonne liian usein unohdun. on tarrauduttava toisen käsivarteen ja leivottava suklaamoussekakku. unissani olen nähnyt nuolenkärjen, joka lävistää sinut. sinä taas näit unta sateenvarjokellosta. oot hassu. ähkyyn asti kebabbia, deadpool valkokankaalta, koirankakkaa kengänpohjassa, dinosaurus kindermunasta. ja hutaistu blogiteksti, mutta olkaa hyvä.
anteeksi ystävät, viimeaikoina olen ollut vaikea. näinä päivinä olen vain vajonnut alaspäin. olen pystynyt selviämään. joskus kyseenalaistan. ajatukseni ovat tummia. niissä minulle puhuu hahmo. joku kuitenkin kiskoo taas pintaan. halusin tai en.
117 päivää ja 20 päivää. kaikesta huolimatta suru inspiroi eniten. jollain itsekkäällä, narsistisella tavalla nautinkin hieman surullisuudesta.
kuinka voisinkaan unohtaa miten
valkoisen hetken jälkeen kuiskasit korvaani,
"olet kaunis"
kuvitteletko, olen panssari?
hah, väärin.
näin huutojen ja vihaisten katseiden ja turhaudusten seassa, kun vesilasi kaatuu..
se ei mene rikki. siitä valuu kaikki pois.
valuu lattianrakoon ja lattialaattoihin imeytyy ja lopulta.
